Lopetus.

Kirjassa, Maarit Tykkö: Tätä runoa en unohda, jota luin Myyrmäen palvelutalossa useampana päivänä, oli monta runoa, osa tuttuja ja osa tuntemattomia, jotka tekivät minuun vaikutuksen.
Niistä nuo kolme vaikuttivat syvemmin.
Ensin minulla oli aikomus laittaa tälle sivulle ainoastaan tuo: Paljain jaloin, mutta koko ajan mielessä kyti halu laittaa myös nuo kaksi: Eino Leinon, Hyvä on hiihtäjän hiidellä ja toiseksi Aleksis Kiven, Kaukametsä. Netistä runoja suora kopiointia varten etsiessäni, löytyi kolme eri versiota.
En tiedä, että mikä on alkuperäinen Kiven kirjoittama, ja onko noita versioita lisää. Tiedättekö te?

Uuno Kailas:
Paljain jaloin.

Niin mä kerran.
tieni aloin,
niin mä kuljen:
paljain jaloin.

Avohaavat
syvät näissä
ammottavat
kantapäissä:

rystysihin
joka kiven
jäänyt niist´ on
verta hiven.

- Mutta niinkuin
matkan aloin,
päätän myös sen:
paljain jaloin.

Silloinkin kun
tuska syvin
viiltää, virkan:
- Näin on hyvin.

Tapahtukoon
tahtos sinun.
Kohtaloni,
eikä minun.


Eino Leino:
Hyvä on hiihtäjän hiidellä.

Hyvä on hiihtäjän hiihdellä,
kun hanki on hohtava alla,
kun taivas kirkasna kaareutuu-
mut hauskempi hiihtää, kun ruskavi puu, 
tuul' ulvovi, polku on ummessa
ja tuisku on taivahalla.

Hyvä on hiihtäjän hiihdellä,
kun ystävä häll' on myötä,
kun latu on aukaistu edessään -
mut parempi hiihdellä yksinään,
tiens' itse aukaista itselleen
ja yksin uhmata yötä.

Hyvä on hiihtäjän hiihdellä,
kun tietty on matkan määrä,
kun liesi viittovi lämpöinen, -
mut sorjempi, uljaampi hiihtää sen,
joka outoja onnen vaiheita käy
eikä tiedä, miss' oikea, väärä.

Ja hyvä on hiihtäjän hiihdellä,
kun riemu on rinnassansa,
kun toivo säihkyvi soihtuna yöss' -
mut käypä se laatuun hiihtää myös
hiki otsalla, suurissa suruissa
ja kuolema kupeellansa.

Aleksis Kivi:
Kaukametsä.

Alas kunnahalta lapsi riensi
Luoksi armaan äitinsä;
Lausui poika ilosilmin:
»Nähnyt olen taivaan maan!»

»Mitä haastelet, mun pienoiseni,
Kaukamaasta taivahan?
Missä näit sä autuaitten mailman?
Sano, kultaomenani!»

»Kotopellon kunnahalla seisoin,
Koillisehen katselin;
Näinpä siellä sinertävän nummen,
Ihanaisen hongiston.

Nousi kumpu ylös hongistosta,
Paistoi päivä kummulla,
Ylös kummun kiirehelle juoksi
Kultasantahinen tie.

Tämän näin mä, sydäntäni poltti,
Kyynel juoksi poskelleni,
Enkä ymmärtänyt, miksi itkin -
Mutta näinhän taivaan maan!»

»Ei mun lapsein! Tuolla ylähällä
Onpi rauhan kaupunki;
Siellä elon aurinko ei laske,
Siell' on istuin Jumalan».

»Ei! vaan tuolla, missä kaukarannall'
Sinimetsä haamottaa,
Siellä onpi koto onnellisten,
Siellä autuaitten maa!»

Kiitos kaikille sivustolla vierailleille.